Viimeinen kerta kun tulen todennäköisesti koskaan näkemään niitä ihmisiä joista suurimman osan nimeä en vieläkään muista, mutta joista olen oppinut tuntemaan ja tietämään asioita. ”Ei enää koskaan” tuntuu aika pelottavalta, mutta tottahan se on, mikään ei enää koskaan tule olemaan ihan samanlaista. Lontooseen voi tulla takaisin, mutta ei se tule koskaan olemaan samanlaista kuin nyt.
Ja niin kuin olen kaikille kysyjille vastannut ”Kyllä, kyllä tulen kaipaamaan Lontoota, on ihana päästä kotiin, mutta on outoa jättää tämä kaikki”. Ei täältä lähteminen taidakaan olla niin kivutonta ja helppoa kuin luulin. Inhoan sanoa hyvästejä, voisinko vain hiippailla vaivihkaa takaovesta ulos? Silti nämä jäljellä olevat kolme viikkoa tuntuvat laahaavan eteenpäin etanan vauhtia, tähän kaikkeen alkaa olla vähän väsynyt.
Ostin taideopettajalleni kiitokseksi auringonkukan (koska ruusu oli mielestäni liian tavanomainen). Ja kun kävelin se kainalossani Lontoon kotiini ja vastaan tuli tukevahko tummaihoinen mies polkupyörällään. Hymy ylsi korvasta korvaan ja hän hihkaisi minulle iloisena ”Hello sunflower girl, Hello!” kuin ei maailmassa olisi mitään ihmeellisempää kuin minä ja auringonkukkani. Kiitos sinä tuntematon iloinen mies, piristit päivääni huomattavasti. :)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti