Minä tulin tänne nähdäkseni ja kokeakseni Lontoon ja sen tein.
Jo pienestä pitäen minulla on ollut kauhea hinku maailmalle, me emme perheeni kanssa matkustelleet ulkomaille Tallinnan ja Ruotsin reissuja lukuun ottamatta, mutta ahmin kirjoja kuin hullu. Jostain syystä lapsuuden suurimmat suosikkikirjani liittyvät kaikki matkusteluun, kuten Enid Blytonin seikkailu kirjat, muistan lukeneeni Seikkailujen laivan kerta toisensa jälkeen, rakastin Kreikan saariston historiasta kertovia kohtia ja pullolaivaan piilotettua aarrekarttaa joka johti Andran aarteen luo! Taisin kyllästyttää leikkitoverini ainaisilla aarteen etsintä leikeilläni.
Maailman ympäri 80 kymmenessä päivässä on myös tullut käytyä muutaman kerran läpi, merkkasin Phileas Foggin matkareitin pienillä sinitarran paloilla karttapalloomme ja vannoin, että vielä joku päivä tekisin saman maailmanympärysmatkan. Sinitarran jäljet ovat vieläkin nähtävissä karttapallon pinnassa…
Myöhemmin rakastuin Agatha Christien murhamysteereihin (15-vuotiaana en muuta lukenutkaan), Jane Austeniin sekä P.G Wodehouseen. On aika jännään, että olen saanut elää sitä Englantilaista elämää ”jota olen elänyt” kirjojen kautta tähän asti, vaikka onhan se tietysti todellisessa elämässä kovin erilaista. :)
Parasta onkin ollut vieraassa maassa asumisen ja siellä vierailemisen ero, jonka olen ymmärtänyt. Alussa olin kuin duraselpupu hyppien sinne tänne ja peläten, ettei yksi vuosi riittäisi kaiken näkemiseen! Voi sitä energian määrää. Kolmen kuukauden jälkeen luulin jo tietäväni Lontoon läpikotaisin, osasin laittaa please ja sorry oikeisiin paikkoihin, kunnes tajusin, että en tiedä vielä puoliakaan. Ja lopulta kun suurin osa nähtävyyksistä oli käyty läpi aloin arvostaa vähemmän ilmeisiä asioita ja tajusin, että minusta oli huomaamattani tullut osa tätä paikkaa.
Olen nähnyt upeita paikkoja puistoja, museoita ja teatteri esityksiä, Big Benin useammin kuin olisi tarve. Mutta minä jään kaipaamaan ”minun” puistossani vaeltamista, krikettikentän laidalla vaakatasossa loikoilua. Sitä vanhaa ryppyistä tummaa miestä joka aina istahtaa iltakävelyllään kiviaidalle hengähtämään. Punaisen bussin yläkerrassa matkustamista, mistään ei näe niin paljon elämää.
Budsaran nuudeleita, kahvila tapaamisia ja chai lattea. Piknikkejä Thamesin rannalla ja kauniita taloja. Popcornin tuoksua elokuvateatterin aulassa raskaan työpäivän jälkeen. Kaiken maalaisia, karvaisia ja kielisiä ihmisiä. Maanantai iltojen maalaus tunteja. Isoäidin juttuja ja kanapiirakkaa. Sitä, että saatan tavata tutun ihmisen bussi pysäkillä tai kaupan kassajonossa ja pysähtyä juttelemaan. Kieltä. Ystäviä ja pieniä hetkiä.
Tulin, näin, voitin ja kohta lähden kotiin, mutta se ei tarkoita, että maailman valloitus loppuu tähän.
Kaikki kuvat Chiswickistä aupair vuoteni aikana.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti