Minulle on nyt toitotettu koulussa kerta toisensa jälkeen ajankäytön suunnittelun tärkeyttä. Vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja ne on osattava käyttää tuottavasti. 7-8 tuntia käytän nukkumiseen, kuusi koulussa käyntiin, kaksi tuntia koulutehtävien tekemiseen (kaksi tuntia joka ainakin viimeviikkoina on venynyt ainakin neljätuntiseksi), sitten on aika joka menee yleiseen itsensä huoltoon, siivoukseen, pyykkäykseen, ruuanlaittoon ym. ym. Vuorokautta voisi mielestäni ihan hyvin jatkaa muutamalla tunnilla.
Kuitenkin tiedän että minulla on vielä varsin helppoa, tarvitseehan minun huolehtia vain yhdestä ihmisestä eli itsestäni. Nostan hattua kaikille teille jotka omistatte lapsia, vuoden kokemuksesta tiedän, ettei se aina ole helppoa.
Viime viikolla eteeni astui superihminen. Hän toimii päivisin kahdenlapsen kotiäitinä ja öisin pyörittää menestyvää yritystä, suunnittelee vaatteita lastenvaatemallistoon, tekee itse omat kotisivunsa alusta loppuun, osallistuu itse vaatteiden valmistusprosessiin, ottaa vielä tilaustöitä, hoitaa erään toisen yrityksen kirjanpidon ja opettaa. Eikä hän kuitenkaan näytä työtaakkansa alle uupuneelta, vaan varsin tasapainoiselta ja onnelliselta ihmiseltä. Missä välissä hän löytää aikaa nukkua tai levätä? Viimeaikoina olen tavannut enemmänkin näitä superihmisiä jotka taikovat jostain vuorokauteen lisätunteja. En ymmärrä.
Olen hämmästynyt ja hiukan säikähtänyt. Missä välissä tästä elämästä tuli kilpajuoksu ajan kanssa? Suunnittelen vielä elämäni tunneissa, mutta pelkään, että pikku hiljaa tunti muuttuu puoleksi tunniksi, puolituntia vartiksi ja vartti viideksi minuutiksi. Ei, ei, ei, mieleni nousee kapinaan elämän ”minuuttisuunnittelua” vastaan. Ajatuskin puistattaa.
Vuorokausi on siis 24 tunnin ajan jakso. Aamulla nousee aurinko ja illalla se laskee. Mutta muistan ajan, ei niin kovin kauan sitten, kun minä en vielä ajatellut päivääni tunteina. Aamulla heräsin, lähdin kouluun, tulin koulusta kotiin, leikin ja menin nukkumaan yöksi enkä seitsemäksi tunniksi. Yö oli määrittelemättömän pitkä aika joka oli päivien välissä. Kesäloma oli kesäloma, ei neljä viikkoa.
Luin tässä taannoin Geo lehdestä artikkelin Papua-Uusi-Guineassa elävästä alkuperäisheimosta, jonne aika oli saapunut uuden keksinnön kellon muodossa. Heimon päällikkö pohti asiaa tähän tapaan:
”Ennen kuin aika tuli meille, päivät olivat pidempiä. Ne olivat tarpeeksi pitkiä kaikkeen, mitä meidän piti tehdä”, hän sanoo hiljaa. Aika mitä se oikein tarkoitti? Yhtäkkiä ei enää riittänyt, että katsoi missä asennossa aurinko oli.”
Michael Obert, Geo 5-6/2010
Teen tästä sen päätelmän, että aikaa ei oikeasti ole olemassa, se on aikuistenihmisten hullu keksintö. Ja nyt kerro teille salaisuuden. Aion nimittäin huijata aikuisia, itseni mukaan lukien (olenhan ihan yhtä osallisena tähän keksintöön kuin muutkin).
Aion varastaa aikaa!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti